Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla selvityksen suomalaisten suurten pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien palkkakehityksestä. Sen mukaan toimitusjohtajien kokonaispalkat nousivat ensimmäisen kerran yli miljoonan euron rajan.
Heidän palkkansa nousivat yli kahdeksan prosenttia. Kokoaikaisessa työsuhteessa olevien muiden suomalaisten ansioiden nousu jäi reiluun prosenttiin. Heikko taloussuhdanne ei näy johtajien ansiokehityksessä.
Jos olisimme samassa veneessä ja soutaisimme yhteen suuntaan, näin ei olisi. Palkkamaltti koskisi koko yhteiskuntaa, vieläpä siten, että vahvimmat ja vaikutusvaltaisimmat osallistuisivat enemmän. Sipilän hallituksen ajama yhteiskuntasopimus ei toteudu, mikäli kaikki eivät lähde mukaan.
Kriisitietoisuutta voi rakentaa monella tavalla. Pörssiyhtiöiden johtajia ei kriisi koske. Heidän elämänsä on taloudellisesti turvattua. Työpaikan menettäminen ei tarkoita heille kodin menettämistä tai senttien laskemista ruokakaupassa.
Mutta miten uskottavia vaatimukset vyönkiristämisestä, työajan palkattomasta lisäämisestä ja tiukasta kulukuurista ovat, kun puheiden vakuudeksi ei useimmiten ole omakohtaista esimerkkiä?
Koulussa opetettiin hyveitä. Aristoteleen kardinaalihyveet ovat viisaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus. Niiden varaan voi perustaa koko inhimillisen elämän.
Kohtuullisuus on liukas kuin saippua. Useimmilla meistä on käsitys siitä, mikä on kohtuullista ja hyväksyttävää, mutta käsitteen kiinni saaminen on vaikeaa. Kohtuuden vastinpari on ahneus. Milloin kohtuuden rajat ylitetään ja kohtuudesta tulee ahneutta?
En halua syyllistää menestyjiä. Päinvastoin. Ahkeruudesta, vastuusta ja onnistumisesta voidaan palkita myös taloudellisesti. Menestyksen nälkä on hyvä asia.
Vaurastumisella ja omalla työpanoksella yrityksen hyväksi pitää kuitenkin olla suoraviivainen ja yksiselitteinen yhteys. Osakkeenomistajien ei kannata palkita johtajia turhasta.
Yhteiskunnallista arvostusta voi hankkia myös olemalla kohtuullinen ja luopumalla edes pienestä osasta eduistaan toisten hyväksi. Minkälainen olisi sellainen Suomi, jossa rikkaat kilpailisivat siitä, kuka tekee eniten hyvää toisille?
Pienehkön ihmisjoukon rikastuminen on tapahtunut maassamme niin nopeasti, että hyvänteolle ei kenties vielä osata antaa sille kuuluvaa arvoa. Suomen lähihistoria 1980-luvun markkinoiden avaamisesta tähän päivään on ollut hurjaa vuoristorataa.
Siihen on mahtunut helpon lainarahan aika, itämarkkinoiden romahtaminen, uusi nousu IT- ja puhelinalan myötä sekä kuristava, pitkä taantuma ja valtion velkaantuminen, jota huoltosuhteen heikkeneminen edelleen pahentaa.
Pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien suuret palkkiot ovat tämän kehityksen huippu. He seisovat jäävuoren päällä. Pinnan alla on valtavan paljon suurempi osa, joka kannattelee heitä. Jos vuori sulaa alta, heidänkin jalkansa kastuvat.
Olisi viisasta olla kohtuullinen ja pitää varpaat kuivana.