Kreikan kriisissä näyteltiin taas yksi kohtaus, kun EU:n pääministerit olivat koolla viikonloppuna. Pääministeri Tsipras joutui kuuntelemaan lähes koko muun EU:n ripitystä tehdyistä ja tekemättömistä synneistään.
Saksalaiset olivat erityisen tiukkoina. Kansleri Merkel ei voinut mennä kotimaahan, jos olisi näyttänyt siltä, että kreikkalaiset oli jälleen kerran päästetty livahtamaan avoinna olevasta veräjästä.
Jossain vaiheessa syyllisistäkin tulee uhreja. Empatia on inhimillinen perustunne. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, mutta ymmärtäminen on ratkaisun esiaste.
Kun Saksa vaatii osana Kreikan velkaohjelmaa 50 miljardin euron yksityistämisrahastoa, on hyvä pysähtyä miettimään, mitä se käytännössä tarkoittaa. Viisikymmentä miljardia on noin viidennes Kreikan bruttokansantuotteesta.
Jos Kreikan tilalle kuvitellaan Suomi, se tarkoittaisi sitä, että meiltä vaadittaisiin yksityistettäväksi julkista omaisuutta noin 55 miljardin euron arvosta. Summa vastaa melko tarkkaan Suomen yhden vuoden budjettia. Vaatimus on hurja. Se on koko liikenneverkkomme (32 mrd) ja yhdyskuntatekniikkamme (21 mrd) yhteenlaskettu arvo.
Jos me olisimme Kreikan tilanteessa, Saksa olisi siis voinut olla ajamassa maa- ja rautateidemme, lentokenttiemme, kunnallisten voimalaitosten, vesihuollon ja kaatopaikkojemme täydellistä yksityistämistä.
Kaikki alistettaisiin ulkopuolisen tahon arvioitavaksi. Sukupolvien aikana rakennetulle omaisuudelle etsittäisiin uutta yksityistä omistajaa silmiemme edessä.
Uusi yksityinen omistaja voisi asettaa omaisuudelleen tuottovaatimuksia lähes mielensä mukaan. Kelpaisiko saksalaiselle velkojalle kiinalainen raha? Entä amerikkalainen? Vai löytyisikö raha Saksasta? Miltä tämä tuntuisi? Tulisiko velkarahalla juhlimisesta viimeistään nyt paha olo?
Kreikkalaiset eivät tietenkään ole viattomia sivustakatsojia ongelmiinsa. He ovat vuosikausia ainakin vaieten hyväksyneet loputtoman korruption, suhteettomat edut, verojen välttelyn, poliittiset virkanimitykset, tilastojen vääristelyn ja monta muuta asiaa, jotka ovat hyvin kaukana siitä, mikä olisi ollut kohtuullista, järkevää ja useimpia ihmisiä hyödyttävää.
Silti oikeamielisen ja moraalisesti suoraselkäisen Euroopan vaarana on Pyrrhoksen voitto. Vielä yksi tällainen voitto ja olemme hukassa. EU hajoaa osiinsa ja omaan mahdottomuuteensa.
On häpeällistä koko maanosalle, jäsenmaille ja EU:n hallinnolle, että yksi pienehkö maa on onnistunut saamaan koko järjestelmän sekaisin. Ehkä vika ei ole pelkästään kreikkalaisissa. Ehkä olemme katsoneet liian kauan muualle, kun kaikki on näyttänyt menevän edes siedettävästi.
Nyt on helppo nähdä, että kaikki perusvirheet olivat olemassa. Saksan ja Kreikan naittaminen samaan talousliittoon oli järjetön ajatus, mutta lähinnä kreikkalaisille itselleen.
Heristävän sormen lisäksi tarvitaan iso peili, jonka eteen jokainen voi vuorollaan asettua. Jos unioni ei ota tästä kriisistä opikseen, se on oppimiskyvytön. Jos on meitä Siperia opettanut, niin kyllä Kreikkakin opettaa.