Diplomaattiset ponnistelut Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi lisääntyvät. Presidentti Niinistö tapaa tänään Venäjän presidentin ja EU-maiden ulkoministerit kokoontuvat jälleen hätäkokoukseen. Nyt on korkea aika esittää konkreettisia toimia rauhan puolesta julkilausumien sijaan.
Unionin ulkopolitiikka on tähän asti epäonnistunut Ukrainan konfliktissa. Tilanne on vakava. Kremlin ja EU:n suhteet ovat historiallisen heikot.
EU:n ulkoministerit ovat vaikean haasteen edessä. Suomen on rohjettava tarjota itseään välittäjän rooliin vaikkapa yhdessä Itävallan kanssa.
Ratkaisuja on haettu pakotepolitiikasta, joka näyttää enemmänkin vastapuolen rankaisukeinolta kuin aidolta pyrkimykseltä ratkaista kriisi. Pakotteet eivät ole muuttaneet Kremlin ulkopoliittista linjaa. Sen sijaan ne saavat aikaan taloudellisia ongelmia sekä EU:ssa että Venäjällä.
EU:n jäsenmaat ovat erimielisiä ja erilaisia suhtautumisessaan Venäjään. On helppoa olla tiukka ja ehdoton, jos talous ja työpaikat eivät ole riippuvaisia Venäjän kehityksestä.
Lähes yhtä helppoa on suhtautua lepsusti Venäjän autoritääriseen järjestelmään vientitulot silmissä vilkkuen. Onko realistista edes ajatella, että unionilla olisi kaikkia jäsenmaita tyydyttävää Venäjä-politiikkaa?
Suomen pitää vaikuttaa EU:n Venäjä-politiikkaan nykyistä paljon pontevammin ja terveellä itsetunnolla. Ovatko suomettumisen arvet vielä niin auki, että Venäjän kanssa tapahtuva yhteistyö voidaan tulkita jotenkin epäeettiseksi tai arveluttavaksi? Ennakkoluulot istuvat syvässä, eikä naapurimme aina tee niiden kitkemistä helpoksi.
Venäjää ei voi ajatella olemattomaksi. Se on Suomen ja EU:n naapuri. Venäjän ymmärtäminen ei ole sen toiminnan hyväksymistä. Ilman toisen osapuolen ymmärtämistä onnistunutta ratkaisua kriiseissä ei synny.
Kriisille on löydettävä ratkaisu. Pakotteet ja vastapakotteet johtavat Euroopan talouskriisin pitkittymiseen ja syvenemiseen. Jos se on ainoa tulos pakotteista, niin on uskallettava kysyä, oliko lääke oikea.
EU:ssa etsitään parhaillaan uutta ”ulkoministeriä”. Kokeneelle ja taitavalle ulkopolitiikan osaajalle olisi EU:ssa tilausta. Mutta haluavatko suuret jäsenmaat kokenutta korkeaa edustajaa?
Todellisuudessa EU:n isot jäsenmaat haluavat itse näkyä ja kuulua sekä pitää yhteyttä suoraan Venäjään. Kuka voisi kuvitella, että Saksan liittokansleri Angela Merkel luovuttaisi Saksan Venäjä- tai USA -suhteiden hoidon yksin EU:lle?
Nyt EU-maiden sekä Venäjän, Ukrainan ja USA:n johtajat näyttävät olevan tahdottomia tai voimattomia kriisin ratkaisemisessa. Johtajuudesta on ollut huutava pula.
EU:n uusi korkea edustaja astuu virkaansa uudenlaisessa Euroopassa, joka Ukrainan kriisin vuoksi kaipaa kipeästi kansainvälistä johtajuutta ja diplomatian kykyjä. Siksi ei ole yhdentekevää, kuka tehtävään valitaan.